MinnaKuusjrvi

Yksinäinen siipirikko

Salakavalasti se iski taas kerran, yhtäkkiä täysin tyhjä olo. Tajuan, kuinka yksin loppujen lopuksi olen. Toki mies, lapset ja muut sukulaiset löytyvät, mutta missä todelliset ystävät? Haikeana kuuntelen sellaisten juttuja, joiden ystävyyssuhteet ovat alkaneet jo lapsuudesta ja jatkuvat edelleen. Itseäni elämä on heitellyt paikkakunnalta toiselle, ystävyyssuhteet ovat osittain karisseet matkan varrella. Valitettavasti olen myös huomannut, että vaikeuksien myötä osa ”ystävistä” ovat näyttäneet todelliset luonteensa. Löytyy niitä, jotka nautiskelevat sillä, jos toisella menee huonosti. Puhuvat pahaa selän takana. Sitten löytyy niitä, jotka tuomitsevat. Syyttävät suoraan päin naamaa, että itse olen tilanteeni aiheuttanut. Se sattuu ja lujaa. Lukemattomat kerrat olen syitä ja seurauksia miettinyt, syyttänyt itseäni siitä, miksen tehnyt toisin. Mutta syyllisyydessä rypeminen ei auta, on vain jaksettava nostaa pää pystyyn ja jatkettava matkaa.

Paljon on asioita, joita ei kelle tahansa niistä voi kertoa. Silloin kaipaisi ystäviä. Arvatkaapa kuinka monesti mietin sitä, mikä minussa on vikana. Annanko riittävästi muille suunvuoroa? Jaksaako kukaan kuunnella, kun aina minulle tai läheisilleni sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Välillä kyllä mielelläni vaihtaisin elämäni sellaiseen tasapaksuun perhe-elämään, jossa päivät seuraisivat toisiaan melko samalla kaavalla. Vaikka toisaalta saattaisi käydä niin, että kyllästyisin siihen hyvin pian.

Hetkinä, jolloin tunnen olevani todella yksin, olen miettinyt, että mitäpä jos en ottaisi enää kehenkään yhteyttä. Katsoisin, kuinka kauan menee, että joku kyselee kuulumisiani tai ottaa muuten yhteyttä. Somen avulla on helppo viestitellä, mutta kuinka helposti sinne sekaan voi hukkua, ettei kukaan edes huomaa.

Haluaisin tietää, mitä muut oikeasti minusta ajattelevat. Mutta uskaltaisiko kohdata totuutta? Mielelläni uusiin ihmisiin tutustun, kuinka usein huomaankaan höpöttäväni täysin tuntemattomille ihmisille ties missä. Facessa mietin moneen kertaan, uskallanko laittaa jollekin kaveripyyntöä. Pelkään sitä, että jos en kelpaakaan (koulukiusaamisen jättämiä jälkiä). Vieläkin joutuu töitä tekemään sen eteen, että oppisin arvostamaan itseäni välittämättä muiden mielipiteistä.

Politiikan myötä uusia kaverisuhteita on tullut melko paljon. Mies jo välillä naljailikin, että politiikkaa aamupalaksi, politiikkaa iltapalaksi….

Jos oikein arvaan, en ole ainoa, joka nykypäivänä kokee yksinäisyyttä. Ennen vanhaan kyläiltiin huomattavasti enemmän. Nykyään pitää varata audienssi, kaikille ei noin vain voi kylään mennä. Haittaako se, jos huusholli on vähän sekaisin eikä ole mitään tarjottavaa? Eikö tärkeintä ole kuitenkin ne ihmissuhteet?

 

”Hei onko muita meitä, maailmaan eksyneitä, täällä päällä kylmän maan, siipirikkoina? Hei onko muita meitä, pudonneita enkeleitä, täällä yksin odottaa toista kaltaistaan, nyt siipirikko vaan…” –Neljänsuora-

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

Kirjoitin vähän aiheen vierestä jutun Netti ja yksinäisyys aika pitkälti sen takia, että Skavlanin ohjelma oli niin hyvä, mutta sitä ei enää ole Areenassa. Kuitenkin myöhemmin julkaistu juttu Matsista löytyy: Vasta kun 25-vuotias Mats Steen kuoli, vanhemmat ymmärsivät, että tällä oli ystäviä – "Pelimaailmassa tyttö ei näe pyörätuoliani vaan sieluni".

Aihe sinänsä oli minulle jo hyvin vanha ja tuttu. Kyllä BBS-järjestelmät ja nyyssit oikeastaan olivat jo somea ja niissä kirjoittelun aloitin jo 80-luvun puolella ja 90-luvulla kirjoittelin myös englanniksi. Siihenkin vain voi kyllästyä..

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa